Vaikka PFI- ja ISO-standardit näyttävät monella tapaa hyvin samanlaisilta, on tärkeää huomata usein hienovaraiset erot eritelmissä ja viitatuissa testausmenetelmissä, koska PFI ja ISO eivät aina ole vertailukelpoisia.

Äskettäin minua pyydettiin vertaamaan PFI-standardeissa viitattuja menetelmiä ja spesifikaatioita näennäisesti samankaltaiseen ISO 17225-2 -standardiin.

Muista, että PFI-standardit on kehitetty Pohjois-Amerikan puupellettiteollisuudelle, kun taas useimmissa tapauksissa äskettäin julkaistut ISO-standardit muistuttavat läheisesti aiempia EN-standardeja, jotka on kirjoitettu Euroopan markkinoille. ENplus ja CANplus viittaavat nyt laatuluokkien A1, A2 ja B spesifikaatioihin ISO 17225-2:n mukaisesti, mutta valmistajat valmistavat ensisijaisesti "A1-luokkaa".

Vaikka PFI-standardit tarjoavat kriteerit premium-, standardi- ja hyödyllisyysluokille, suurin osa tuottajista valmistaa premium-laatua. Tässä harjoituksessa verrataan PFI:n premium-luokan vaatimuksia ISO 17225-2 A1-luokkaan.

PFI-spesifikaatiot sallivat irtotiheysalueen 40–48 paunaa kuutiojalkaa kohti, kun taas ISO 17225-2 viittaa 600–750 kilogrammaan (kg) kuutiometriä kohti. (37,5-46,8 puntaa kuutiojalkaa kohti). Testausmenetelmät eroavat toisistaan ​​siinä, että niissä käytetään erikokoisia säiliöitä, erilaisia ​​tiivistysmenetelmiä ja erilaisia ​​valukorkeuksia. Näiden erojen lisäksi molemmilla menetelmillä on luonnostaan ​​suuri vaihteluaste, koska testi on riippuvainen yksittäisestä tekniikasta. Kaikista näistä eroista ja luontaisesta vaihtelevuudesta huolimatta nämä kaksi menetelmää näyttävät tuottavan samanlaisia ​​tuloksia.

PFI:n halkaisijaalue on 0,230 - 0,285 tuumaa (5,84 - 7,24 millimetriä (mm). Tämä tapahtuu sillä tiedolla, että yhdysvaltalaiset tuottajat käyttävät pääasiassa neljäsosatuuman suutinta ja joitain hieman suurempia suuttimia. ISO 17225-2 edellyttää tuottajien ilmoittavan 6 tai 8 mm, joiden toleranssi on plus tai miinus 1 mm, mikä mahdollistaa potentiaalialueen 5–9 mm (0,197–0,354 tuumaa). ) suuttimen kokoa, on odotettavissa, että valmistajat ilmoittaisivat, kuinka halkaisijaltaan 8 mm:n tuote vaikuttaisi uunin suorituskykyyn.

Kestävyyden vuoksi PFI-menetelmä seuraa juomalasimenetelmää, jossa kammion mitat ovat 12 tuumaa x 12 tuumaa x 5,5 tuumaa (305 mm x 305 mm x 140 mm). ISO-menetelmässä käytetään samanlaista rumpua, joka on vain hieman pienempi (300 mm x 300 mm x 120 mm). En ole havainnut laatikon mittojen erojen aiheuttavan merkittävää eroa testituloksissa, mutta teoriassa hieman suurempi laatikko voisi ehdottaa hieman aggressiivisempaa testiä PFI-menetelmälle.

PFI määrittelee hienoaineksen materiaaliksi, joka kulkee kahdeksasosa tuuman metalliverkkoseulan (3,175 mm:n neliömäinen reikä) läpi. ISO 17225-2:ssa hienoaines määritellään materiaaliksi, joka kulkee 3,15 mm:n pyöreän reiän läpi. Vaikka näytön mitat 3,175 ja 3,15 näyttävät samanlaisilta, koska PFI-näytössä on neliömäisiä reikiä ja ISO-näytössä pyöreitä reikiä, aukon kokoero on noin 30 prosenttia. Sellaisenaan PFI-testi luokittelee suuremman osan materiaalista hienojakoiseksi, mikä vaikeuttaa PFI-hienoainetestin läpäisyä, vaikka ISO:lle on vertailukelpoinen hienoainevaatimus (molemmat viittaavat 0,5 prosentin hienorajaan säkkimateriaalille). Lisäksi tämä aiheuttaa sen, että kestävyystestin tulos on noin 0,7 pienempi PFI-menetelmällä testattuna.

Tuhkapitoisuuden osalta sekä PFI että ISO käyttävät melko samanlaisia ​​polttolämpötiloja, PFI:lle 580-600 celsiusastetta ja ISO:lle 550 C. En ole nähnyt merkittävää eroa näiden lämpötilojen välillä, ja mielestäni nämä kaksi menetelmää antavat vertailukelpoisia tuloksia. Tuhkan PFI-raja on 1 prosentti ja ISO 17225-2 -raja tuhkan osalta 0,7 prosenttia.

Mitä tulee pituuteen, PFI ei salli yli 1 prosentin olevan pidempi kuin 1,5 tuumaa (38,1 mm), kun taas ISO ei salli yli 1 prosentin olevan pidempi kuin 40 mm (1,57 tuumaa) eikä pellettejä, jotka ovat pidempiä kuin 45 mm. Kun verrataan 38,1 mm 40 mm, PFI-testi on tiukempi, mutta ISO-spesifikaatio, jonka mukaan mikään pelletti ei voi olla pidempi kuin 45 mm, voi tehdä ISO-määrityksistä tiukempia. Testimenetelmän PFI-testi on perusteellisempi, koska testi suoritetaan vähintään 2,5 paunaa (1 134 grammaa) painavalla näytteellä, kun taas ISO-testi suoritetaan 30–40 grammalla.

PFI ja ISO käyttävät kalorimetrimenetelmiä lämpöarvon määrittämiseen, ja molemmat referoidut testit antavat vertailukelpoisia tuloksia suoraan laitteesta. ISO 17225-2:ssa määritelty energiasisällön raja ilmaistaan ​​kuitenkin nettolämpöarvona, jota kutsutaan myös alhaisemmaksi lämpöarvoksi. PFI:ssä lämpöarvo ilmaistaan ​​bruttolämpöarvona tai korkeampana lämpöarvona (HHV). Nämä parametrit eivät ole suoraan vertailukelpoisia. ISO asettaa rajan, jonka mukaan A1-pellettien on oltava suurempia tai yhtä suuria kuin 4,6 kilowattituntia kiloa kohden (vastaa 7119 Btu:ta paunaa kohti). PFI-standardi edellyttää, että tuottaja ilmoittaa vastaanotetun HHV:n vähimmäisarvon.

ISO-menetelmä kloorille viittaa ionikromatografiaan ensisijaisena menetelmänä, mutta siinä on kieli useiden suorien analyysitekniikoiden mahdollistamiseksi. PFI listaa useita hyväksyttyjä menetelmiä. Kaikki eroavat havaitsemisrajoistaan ​​ja vaadituista instrumenteistaan. PFI:n klooriraja on 300 milligrammaa (mg) kilogrammaa (kg) kohden ja ISO-vaatimus on 200 mg/kg.

PFI:llä ei tällä hetkellä ole standardissa listattuja metalleja, eikä testausmenetelmää ole määritelty. ISO:lla on rajat kahdeksalle metallille, ja se viittaa ISO-testimenetelmään metallien analysoimiseksi. ISO 17225-2 sisältää myös vaatimukset useille lisäparametreille, jotka eivät sisälly PFI-standardeihin, mukaan lukien muodonmuutoslämpötila, typpi ja rikki.

Vaikka PFI- ja ISO-standardit näyttävät monella tapaa hyvin samanlaisilta, on tärkeää huomata usein hienovaraiset erot eritelmissä ja viitatuissa testausmenetelmissä, koska PFI ja ISO eivät aina ole vertailukelpoisia.